Monday, July 18, 2016

Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta

Steven Schrader
Se minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista.
Suomentanut Aleksi Milonoff.
Helsinki: LURRA Editions, 2016.
(Orig. What We Deserved – Stories from New York Life.)
(252 s.)


Kesäkuun alussa minua odotti kotona pieni kirjapaketti. Avasin kuoret. En tiennyt mitä odottaa. Sisällä oli LURRAn kirja. Olen jo alkanut erottaa heidän siniset ja harmaat kantensa, hivenen ankean oloiset, oudossa ristiriidassa niiden sisällä olevien sanataideteosten kanssa. Sellaiseksi tämäkin paljastui, hienon omaperäiseksi omaelämäkerralliseksi teokseksi – vähän sivussa kirjallisen valtavirran kohinasta.

Steven Schraderista en ollut aiemmin kuullutkaan. Luin kansiliepeen esittelyt ja googlailinkin vähän tutustuakseni tapaukseen. Se vähäinen tieto mitä löysin – amerikanjuutalainen vuonna 1935 syntynyt, New Yorkissa asuva kirjailija – vastasi täydelleen lukemaani teosta: kertomuksia New Yorkista.

Nyt Schrader on myötävirrassa, kirjoittaa muodikkaan omaelämäkerrallisesti. Teoksessaan Se minkä ansaitsimme hän kertoo pieniä kertomuksia, anekdootteja elämästään New Yorkissa – lapsuudestaan, nuoruudestaan ja kasvustaan luovan kirjoittamisen opettajaksi ja kirjailijaksi. Omassa mielessäni kokonaisuus jäsentyy toisaalta pojan itsenäistymiskertomukseksi ja kirjailijaksi tulemiseksi, toisaalta amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksesta kertovaksi kirjaksi.

Schraderin isä on menestyvä puolanjuutalainen vaatealan yrittäjä, äiti amerikkalaisesta yhteiskunnasta omaan maailmaansa vetäytynyt hahmo, joka onnistuu lopulta kuolemaan. Stevenin maailma koostuu New Yorkin paremmista juutalaiskortteleista ensin Washington Heightissa ja myöhemmin Central Park Westissa, sen kouluista ja kaduista, nahistelusta ison veljen kanssa, näpistelyistä ja poikien jutuista, lopulta kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta jonka pariin hän voi vetäytyä. Schrader kuvaa lapsuuden ja nuoruuden elämäänsä irrallaan ja tietämättömänä muusta maailmasta. Esimerkiksi Franklin Rooseveltin kuolemasta kertoessaan hän kirjoittaa vihanneensa saksalaisia, ”mutta en siksi, että he tappoivat sukulaisiani – siitä perheeni ei ollut kertonut mitään – vaan siksi, että he olivat vihollisiamme ja puhuivat sotaelokuvissa huvittavalla korostuksella” (38).



Vähäeleinen nostalgia

Kertojan katse on retrospektiivinen. Vanhemmat ovat kuolleet – lopultakin siis aivan normaalisti – ja New York elää elämäänsä. Mutta mennyttä ovat kiinalaisen pesulan ajat, lauantaiset päiväleffat ja leffan jälkeiset jäätelöt, Kurzmannin karkkikauppa Fort Washington Streetin kulmassa. Schraderin omaelämäkerrallisten tarinoiden viehätys tulee kerrotun pienimuotoisuudesta ja viattomasta arkisuudesta, tavallisten kokoisten kokemusten kertomisesta vähäeleisesti, tunteita alleviivaamatta, epäsentimentaalisesti.

Schraderin tyyli on vähäeleistä ja tuo mieleen Woody Allenin elokuvista tutun itseironisen ja satiirisen tavan tarkastella rakastettua kohdetta, New Yorkia, vähän etäältä. Mutta toki ihailuun on aihetta. Onhan New York tuottanut sotien jälkeen juuri tuollaista, omanlaatuistaan ja viehkeää american-dream -elämää. Ja siitähän Schraderkin osaltaan kertoo: tarkoitetusta elämästään Amerikan mahdollisuuksien nousujohteessa. Vaatebisneksessä menestynyt puolanjuutalaista sukua oleva isä kasvattaa pojasta näköistään menestyjää yrittäjää. Poika pannaan piano- ja tanssikouluun, ja hänestä maalataan muotokuva.

Poika lähtee kuitenkin omaan suuntaansa – irtautuu bisneksen ja tapauskonnon harjoittamisesta – kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Ensimmäinen novelli julkaistaan New Yorkin yliopiston kirjallisuuslehdessä, ja poika lukee sen käskystä ääneen isälleen ja tämän pokerikavereille. Steven liikkuu New Yorkin juutalaiskirjailijapiireissä, samoissa joissa liikkuu myös Philip Rothin ja Bernard Malamudin kaltaisia myöhemmin suuriksi luokiteltuja kirjailijoita. Hän ilmoittautuu City Collegeen ja alkaa opiskella luovaa kirjoittamista, kirjoittaa omanlaisiaan aamusivuja ja onnistuu lopulta löytämään kirjoitusmenetelmänsä, jolla luultavasti tämäkin teos on kirjoitettu, tunteisiin kytkettynä.

Tämä ei ole fiktiota: amerikkalainen unelma on historiaa. Mutta on hienoa että joku kertoo sen sisältä – hyvässä uskossa. Siksi Schraderin kertomukset liikuttavat. Useimmiten ne herättävät naurahduksen, naurun, epäuskoisen päänpudistuksen. Nostalgisen halun mennä taaksepäin, kaivautua takaisin menneisyyteen: länsimaiseen hyvinvointiin ja jatkuvaan kasvuun. Mutta aika on nuoli, joka kiitää eteenpäin - ja sen mukana meidänkin on pysyttävä.





Wednesday, June 08, 2016

Oman tarinan kirjoittamisen tärkeydestä


Louise DeSalvo: Writing as a Way of Healing. How Telling Our Stories Transforms Our Lives.
Boston: Beacon Press, 1999/2000.

Lueskelen koko ajan hiljalleen lukemisen ja kirjoittamisen hoitavaa ja parantavaa voimaa käsittelevää kirjallisuutta – uutta ja vanhaa. Nykyään sitä ei ole ihan vähän. Hötön joukosta ei ole helppoa löytää hyvää. Mutta sitäkin on.

Louise DeSalvon Writing as a Way of Healing on hyvä (4/5) yleistajuinen tietokirja kirjoittamisen voimasta. Kirjallisuus- ja kirjoittamisterapian ammattilaiselle teos ei välttämättä anna uutta, mutta se on silti hyvä synteesi, parantavien kertomusten ja tutkimustulosten kokoelma, jonka parissa voi viihtyä ja fiilistellä, tehdä muutaman muistiinpanonkin. Voi ihastella sitäkin, kuinka hyviä tietokirjoja yhdysvaltalaiset kirjoittajat ja kustannustoimittajat tekevät: runsas aineisto, kattava lähdeluettelo!

DeSalvo kirjoittaa tutkimus- ja kokemustiedon pohjalta. Hän viittaa alan keskeisiin nimiin ja tutkimuksiin, jotka esittelee pätevästi ja miellyttävästi. Vallitsevan ymmärryksen mukaan kirjoittaminen voi hyödyttää hyvinvointiamme, voi vahvistaa toimijuuttamme ja muuttaa ajatus- ja käyttäytymismallejamme, mutta mikään parannusautomaatti se ei ole. Kirjoittaminen ylipäätään ei ole kaikkien juttu.

Hän on lukenut ja tuntee monia kirjailijoita, jotka ovat käyttäneet kirjoittamista terapeuttisessa tarkoituksessa. Ja tottahan se on. Monet kirjailijatkin kirjoittavat tutkiakseen itseään ja haavojaan. Ei sen tarvitse vähentää teoksen kaunokirjallista arvoa, kuten tiedetään. Rupesin DeSalvon havainnollisen kertomuksen kautta muistelemaan esimerkiksi Isabel Allenden Paulaa – (suomennosnimi taisi olla toinen) omaelämäkerrallista teosta, jossa Allende kertoo ajasta tyttärensä sairas- ja suruvuoteella, alkaneensa lopulta hulluksi tulemisen partaalla ajatella omaa kirjailijaksi tulemisensa tarinaa, jonka sitten punoo äidin ja tyttären tarinan lomaan.

Luin Allenden teoksen kauan kauan sitten, pidin siitä, noteerasin sen ja pidin jopa omaelämäkerrallisen kirjallisuuden lukulistalla yliopistolla. Sitten unohdin sen. Nyt DeSalvo virkisti mielikuvani tuosta teoksesta lukuisine havainnollisine yksityiskohtineen.

Hän muistutti toisestakin asiasta: omaelämäkerrallisen kirjallisuuden merkityksestä. Kirjoittaminen joka virtaa syvistä henkilökohtaisista vesistä voi olla hyödyllistä toisille: ”We understand that our greatest shocks do not separate us from humankind. Instead, through expressing ourselves, we establish our connection with others and with the world” (DeSalvo, 43). Saman ajatuksen luin 2000-luvun taitteessa jungilaisen feministin Clarissa Pinkola-Estesin Susi-kirjasta: sanataide toimii myös karttana niille, jotka tulevat meidän jälkeemme. Meillä on lupa kirjoittaa omaelämäkerrallisesti, lupa muistaa, lupa tuntea, lupa ilmaista itseämme omin sanoin, tutkia omia kipukohtiamme kirjoittamalla. Meidän ei tarvitse pyytää siihen keneltäkään lupaa. Julkaiseminen on toinen juttu.

DeSalvon fokuksessa on erityisesti traumaattiset muistot ja niihin liittyvä kipu ja tuska – pitkään vaimea ja hiljainen, mutta vähitellen, iän ja vastoinkäymisten ja menetysten myötä voimistuva. Hän näkee kirjoittamisen yhtenä keskeisenä aspektina ja mahdollisuutena elegisyyden, valittamisen, huolehtimisen, itkemisen ja väittää että englannin care-sana pohjautuu muinaisgermaaniseen karaan joka tarkoittaa valitusta. Tiedä häntä. Elegisessä kirjoittamisessa voimme kuitenkin päästä kosketuksiin oman kipumme kanssa.

Hän perustelee ajatuksiaan ja väitteitään esimerkiksi James Pennebakerin tutkimuksilla. Pennebakerin keskeinen tutkimustulos on, että on hyödyllistä kirjoittaa traumaattisista kokemuksista todesti – niin havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti kuin mahdollista – ja kirjoittaa myös tapahtumiin liittyvistä tunteista ja nykyhetken tunteista.

Kirjoittamalla saamme välimatkaa ja uutta näkökulmaa tapahtumiin sitäkin kautta, että joudumme kehystämään tapahtumat uudestaan – katsomaan sitä uusin silmin, tulevan lukijan silmin – olipa tuo lukija sitten kirjoittaja itse tai joku toinen ihminen. Kaikkein kipeimmät muistot on DeSalvon mukaan kuitenkin syytä kirjoittaa jonkun toisen kanssa – terapeutin tai ryhmän tuella. Ehkä tämä on hyvä yleisohje!


Wednesday, May 25, 2016

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani





Kotisivuillani seikkaileva kissa on nimeltään Kissa Murr, alun perin saksalaisen kirjailijan E.T.A Hoffmannin luoma romaanihahmo.

Kissa Murr ja hänen elämänviisautensa (Lebensansichten des Kater Murr, 1820) on romaaniparodia Saapasjalkakissan sukuun kuuluvasta kissasta, joka ryhtyy kirjoittamaan omaelämäkertaansa Rousseaun ja Goethen luomien mallien mukaan. Kissa kirjoittaa kuitenkin erehdyksessä elämänhistoriansa isäntänsä käsikirjoituksen kääntöpuolelle, ja tämän vuoksi kirjan lukija joutuu seuraamaan vuoroin Murrin sielun historian käänteitä, vuoroin taas isännän kirjoittamaa elämänkertatekstiä.

Olen kuljettanut Kissa Murria mukanani 1980-luvulta asti osana kirjallisuushistorian ja omaelämäkertahistorian opetustani ja myös kirjoittanut hänen omaelämäkerrastaan. Syntymäkertomus esimerkiksi vetää täysin vertoja kuuluisille omaelämäkertakirjailijoille, jotka hekin ovat usein kokeneet syntymänsä ja alkuperänsä poikkeuksellisiksi.

Saksalaisen romantikon kirjoittama romaaniparodia riittäisi yksin modernin omaelämäkerran lajihistorian esitykseksi. Hoffmann käsittelee nimittäin romaanissaan kaikkia niitä omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ongelmia, joita nykyäänkin pohditaan: identiteettiä, muistia, omaelämäkerrallista totuutta, omaelämäkerran, romaanin ja elämäkerran suhdetta. Tämän oivalsi myös filosofi Sarah Kofman kirjoittaessaan dekonstruktiohenkisen tutkielmansa Autobiogriffures (1975, ”Omaelämäkerrallisia raapaisuja”) omaelämäkerrallisen kirjoittamisen problematiikasta. Miten paljon riemukkaampaa luettavaa Kissa Murr on kuin jonkun kuivakan kirjallisuustieteilijän puuduttava artikkeli modernin omaelämäkerran kertomusopista (ks. esim. Kosonen 2009).

Kun sitten ryhdyin miettimään omia kotisivujani ja etsiskelemään kuvaa tai hahmoa joka yhdistäisi erilaisia omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyviä toimiani, tuli mieleen Kissa Murr. Mieheni löysi nettiarkistojen kätköistä Hoffmanin itsensä kuvittaman romaanin ja juuri tuon kotisivuillani seikkailevan kansikuvan, jossa kissa astelee arvokkaasti sulkakynä toisessa tassussaan, toisessa kainalossaan omaelämäkerta. Kissa Murr jos kuka sopii puhumaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen puolesta, sen luonteesta ja merkityksestä – myös kirjallisuusterapeuttisen ja kirjoittamisen ohjauksen yhteyksissä. Eläinhahmossaan hän sitä paitsi ruumiillistaa myös omaelämäkerrallisen kirjoittamisen syvimmän paradoksin: yksilöllisen ja inhimillisen ainutlaatuisuuden myytin ja samalla sen pakottavan merkityksen.

Tänä keväänä Kissa Murr tuli vastaan kollegani Martti-Tapio Kuuskosken proseduraalisessa kollektiiviromaanissa Ihmiskokeita. Kissaromaani (2016), jonka Kissa Murr on ilmeisesti itse kirjoittanut ja kustantanut. Toinen teos siis. En voinut olla lähettämättä Martti-Tapiolle viestiä ja ihmettelemättä yhteensattumaa ja yhteistä kiinnostuksen kohdetta. Kissa Murria on siis ilmassa!


Tuesday, January 05, 2016

Yhdessä tarinoinnista



Arabella Kurtz & J. M. Coetzee,
The good story. Exchanges on truth, fiction and psychotherapy.
London: Penguin, 2015. (First published by Harvill Sekker, 2015.) (198 s.)

Nobelistikirjailija J. M. Coetzee on kaikissa romaaneissaan ja omaelämäkerrallisissa teoksissaan tutkinut muistia ja historiaa. Hänen tutkimusalueensa on käsittänyt tarinoita, joita yksilöihminen kertoo itselleen sekä tarinoita, joita eri yhteisöt kertovat itselleen itsestään. Viime aikoina Coetzee on julkaissut yhdessä toisen kanssa kirjoitettuja teoksia. Niissäkin puheena on identiteetti ja inhimillisen vuorovaikutuksen eri muodot, kuten pesäpallo, kirjoittaminen, lukeminen.

Yhteisteoksessa Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä (2013; Here and now. Letters 2008–2011, 2013) Coetzee pohtii kirjailijakollegansa Paul Austerin kanssa lukemisen vaiheita ja dynamiikkaa tavalla, joka omassa mielessäni vertautuu suoraan kirjallisuusterapeuttiseen prosessiin. Arabella Kurtzin kanssa julkaistussa tuoreessa teoksessa The good story. Exchanges on truth, fiction and psychotherapy näkökulma asioihin on julkilausutusti terapeuttinen. Fokus on nytkin tarinoissa – niiden kertomisessa ja vastaanottamisessa – mutta Kurtz tuo keskusteluihin psykoanalyyttisen psykoterapian näkökulman.

Coetzee ja Kurtz keskustelevat tarinoista: kirjailijan tarinoista ja terapeutin tarinoista ja sitä kautta ihmisen identiteetistä, ihmisen olemisesta itselleen ja toiselle – autenttisesti ja vähemmän autenttisesti. Coetzeen rooli on kirjassa aloittaa keskustelu, muotoilla isoja kysymyksiä, joita sitten käydään yhdessä tarkastelemaan. Hän myös haastaa vakiintuneita psykoanalyyttisiä ajattelukulkuja, provosoikin. Kurtz on enemmän vastaajan asemassa, mutta ei suinkaan minään altavastaajana, vaan tyynenä ja maltillisena kanssakeskustelijana, joka osaa suhteuttaa tutkittavia asioita ja asettaa teoreettiset käsitteet vasten todellisuutta. Tosin nämäkin asemat vaihtuvat välillä. Ihan selväksi heidän keskinäinen suhteensa ei lukijalle tule – keskustelujen yleissävy on muodollisen ystävällinen, ammattimaisempi ja formaalimpi kuin Austerin kanssa käyty joskus leikillinenkin sanailu – mutta alkupuheesta selviää kuitenkin, että heidän keskustelunsa ovat alkaneet jo kauan sitten ja että he ovat myös julkaisseet yhdessä.


Yksilön identiteetti ja historian muisti

Ovatko he kollegoita, vai ystäviä vai pari, en tiedä, mutta tässä teoksessa he kertovat joka tapauksessa pyrkimykseen avartaa yhdessä ja vastavuoroisesti ymmärrystään ihmisluonnosta, inhimillisestä kokemuksesta ja henkilökohtaisesta kasvusta. Molempia kiinnostavat tarinat. Toinen on kirjailija, tekijä, kertoja, tarinan luoja, jonka tehtävä on tuottaa tarina; toinen on terapeutti, tarinan vastaanottaja ja kuuntelija, jonka työsarkaa on vapauttaa toisen (potilaan, ”patient”) ääni, päästää löysäämään tämän ”narratiivinen kuvittelukyky”.

Kirja on vaikuttava kahden kirjoittajan kyvyssä haastaa vakiintuneita käsityksiä kertomisesta. Mitä lopulta tarkoittavat sellaiset vakiintuneet käsitteet kuin tekijyys, oma tarina, identiteetti, omaelämäkerrallinen totuus, totuus? Kysymykset eivät ole vanhentuneita vaan eläviä, ajankohtaisia. Mikä suhde minulla itselläni on omaan elämäntarinaani? Olenko oman tarinani tietoinen ja tahtova tekijä – vai pelkkä ääni sisäisyydestäni kumpuaville sanoille? Miltä pohjalta laivaani ohjaan? Miksi psykoanalyyttinen psykoterapia pyrkii totuuteen – ja millaiseen totuuteen – eikä tyydy voimaannuttaviin fiktioihin? Miten on ymmärrettävä psykoanalyyttinen, ”dynaaminen totuus”? Mitä muistista ajatellaan? Mitä todellinen keskustelu edellyttää? Mitä autenttisuus tarkoittaa?

Yksilöpohdintojen lisäksi kirjoittajat käsittelevät kirjassaan ryhmäidentiteettiä, kouluporukoita ja jengejä, musiikkia, jalkapalloa, ekstaattisia uskonnollisia kokemuksia. Oman lukunsa muodostaa kulttuurista identiteettiä ja muistia koskeva keskustelu. Coetzee ottaa esimerkiksi Australian, jossa hän itse asuu, ja sen historian. Coetzeen mukaan Australiassa aboriginaalien äärimmäisen väkivaltaista ja julmaa kohtelua ei ole pystytty integroimaan osaksi kansallista muistia ja tietoisuutta, vaan se on jouduttu leikkaamaan (split identity) irti: se oli silloin, silloin ajateltiin ja toimittiin niin. Nyt joudutaan kuitenkin toteamaan, että tämä ongelma ei ole pelkästään historian ongelma, vaan koskee tätä aikaa ja nykyhetkeä, Australian nykyistä siirtolaispolitiikkaa. Mutta mikä ajan henki nyt on? Onko nytkin kuin silloin? Kysymys ei koske tietenkään vain Australiaa, vaan meillä suomalaisilla on omat split-kohtamme, haavat joita emme kykene ajattelemaan.


Yhdessä ihmetellen

Kirjan yhdessätoista luvussa kirjoittajat avaavat omalta kannaltaan – omakohtaisessa ja elävässä puheessa – vakiintuneita käsityksiä ja merkityksiä elävään keskusteluun, jatkuvasti häilyvään ja liukuvaan ja muuttuvaan todellisuuteen. Mitään lopullista totuutta kirja ei siis tarjoa, vaan sen ansio on kirjoittajien sisäistyneessä dialogisessa tavassa ja asenteessa käsitellä asioita. Nimittäisin sitä yhdessä ihmettelemiseksi, tavoittelemisen arvoiseksi kommunikoinnin tavaksi, jossa keskustelijat ja kirjoittajat voivat ammentaa vapaasti omasta narratiivisesta kuvitteluavaruudestaan: kaikesta oppimastaan ja omaksumastaan, lukemastaan ja kuulemastaan. Ja vaikka teos onkin puheenomainen ja keskusteleva, kirjan referenssikehys on valtava. Kirjoittajien puheet sivuavat yhtä lailla uusimman muistitutkimuksen ja psykoanalyyttisen tutkimuksen tuloksia kuin filosofian ja kirjallisuustieteen teorioitakin. Kirjallisuudella on heidän keskusteluissaan aivan erityinen rooli, ja he viittaavat laajasti länsimaiseen kirjallisuuteen: Oidipukseen, Don Quijoteen, Dostojevskiin, Nathanael Hawthorneen, Sebaldiin. Monesti kirjoittajat pysähtyvät pohtimaan ja analysoimaan jotakin teosta tai jotain sen aspektia, kuten Stavroginia Dostojevskin Riivaajissa. Coetzeen omaan tuotantoon viitataan myös usein.

Omakohtaisten ja oppineiden pohdintojen jälkeen tullaan kirjan lopussa ei todellakaan mihinkään lopulliseen totuuteen, vaan lempeän stoalaisittain postmodernin moninaisuuden ja tietämisen ihanteen äärelle: emme tosiaankaan tule koskaan tuntemaan itseämme ja maailmaa täysin. Jo itsen tunteminen riippuu niin monesta meistä riippumattomasta asiasta, ympäröivästä todellisuudesta, tilanteesta, toisesta ja toisista, omista rajoitteistamme ja sokeista pisteistä, että se on mahdotonta. On hyväksyttävä identiteetin muuttuvuus ja dynaamisuus elämisemme ja olemisemme lähtökohdaksi. Tästä todellisuuskuvasta kirjoittajat päätyvät lopulta sen ihmettelemiseen ja hämmästelemiseen, kuinka paljon ymmärrystä ja tietoa itsestämme ja maailmasta meillä sittenkin on.

Täydellistä kuvaa itsestä ja maailmasta ei tulla koskaan saamaan. On aika luopua kokonaan tämän tyyppisestä tietämisen ihanteesta. Tähän ymmärrykseen kirjoittajat johdattaa Austerlitz, Sebaldin romaani jossa johonkin tietoon ja ymmärrykseen päästään nimenomaan hellittämällä täydellisen hallinnan pyrkimyksestä.

What is the message I [AK] take from Austerlitz? It is this: that of course we all have limitations and infirmities aplenty, weaknesses and blind spots which shape and contort what we are able to see of ourselves and of the world around us. And what is perhaps remarkable is not that we are constrained in our sights, but that we have insight into anything at all. Indeed, understanding something of who we are and of our context is to some extent contingent on relinquishing the aspiration to perfect vision. Knowledge – at least of the type in which Sebald is interested – is gained by letting go of mastery as an aim. (The Good story, 185.)

Tällaista lempeän maltillista ja dialogista elämisen asennetta vastaa lukemisessa ”eloisa lukeminen” (living reading), eräänlainen dialogisen lukemisen sisäisen muoto, jossa lukija etsiytyy toisen ääneen ja saattaa puhua itselleen tuon äänen kautta, itsensä ulkopuolelta. Kirjailijan taito on kyetä luomaan paikka josta lukija pääsee sisään tuohon muodoksi pantuun sanoitettuun fantasmaan. Mieleen tulee Paul de Man ja hänen ajatuksensa (1979) omaelämäkerrallisesta lukemisesta – mutta se on jo toisen jutun aihe.

***
Kotisivuni: Ajatusmatka.net

Friday, October 03, 2014

Lukemisen lohtua parantumattomasti sairaille ja heidän läheisilleen

Will Schwalbe
Elämän mittainen lukupiiri
Suomentanut Kirsi Ohrankämmen.
Basam Books, 2012.
(Alkuteos The End of Your Life Book Club, 2012.)


Will Schwalbe on toiminut kirja-alalla koko elämänsä, ensin kustannusalalla ja myöhemmin kirjallisena monitoimijana verkkomaailmassa. Kirjassaan Elämän mittainen lukupiiri hän kertoo keskusteluistaan parantumatonta haimasyöpää sairastavan äitinsä kanssa.

Kun nopeasti etenevästä syövästä ja sen hoidoista ei aina ole helppoa puhua suoraan, äiti ja poika alkavat luoda keskustelua lukemiensa kirjojen pohjalta. Näin muodostuu vähitellen kahdenkeskinen lukupiiri, jossa molemmat vuoroin valitsevat luettavia kirjoja aina kulloisestakin tilanteesta ja tunnelmastaan käsin:

"Äiti ja minä olimme aina lähestyneet ja tutkineet hankalia asioita kirjojen kautta. Kirjat olivat myös tarjonneet meille puheenaiheita, kun olimme stressaantuneita tai huolissamme. Äidin diagnoosin jälkeisinä kuukausina olimme alkaneet puhua kirjoista yhä enemmän. Mutta Matka turvaan sai meidät ymmärtämään keskustelujemme luonteen – huomasimme tietämättämme perustaneemme harvinaislaatuisen lukupiirin, johon kuului vain kaksi jäsentä. Niin kuin monien muidenkin lukupiirien kohdalla käy, keskustelumme siirtyivät helposti kirjan henkilöiden elämästä omiimme." (Elämän mittainen lukupiiri, 14.)

Schwalben teoksessa tarina seuraa äidin sairauden etenemistä ja muodostuu käytännössä kokoelmasta arkisia ja omakohtaisia merkintöjä ja kommentteja lukemisen merkityksestä, kokemuksien jakamisen tärkeydestä sekä kirjallisuuden kyvystä puhutella meitä ihmisinä eikä potilaina. Kirjassa myös vinkataan kirjojen äärelle, inventoidaan sairastumiseen ja hoitoprosessiin liittyvää kaunokirjallisuutta, joka on listattu erikseen teoksen loppuun. Luettu kirjallisuus on kirjavaa, kauno- ja tietokirjallisuutta, kevyttä viihdettä ja painavaa klassikkoa.

Elämän mittainen lukupiiri on käyttö- ja lohtukirjallisuutta, joka puhuttelee ja luo toivoa tarpeessa ja rajakohdissa – esimerkiksi juuri tilanteessa, jossa oma läheinen sairastaa parantumatonta syöpää. Jos lukija ei ole tällaisessa tilanteessa, kirjan anti uhkaa jäädä ohueksi.



Friday, September 26, 2014

Vainosen esseet luovat tyynen mielen

Jyrki Vainonen:
Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä.
Basam Books, 2014.


Jyrki Vainonen kirjoittaa esseekirjassaan kävelemisestä ja kulkemisesta. Toisinaan hän kulkee kirjallisten hahmojen, toisinaan samoilee elävien ihmisten kanssa.

Kokonaisuus on esseemäisen omakohtainen, omaelämäkerrallinenkin. Aiheet kirpoavat tekijän elämästä, matkoista, kirjallisista kohtaamisista erilaisissa paikoissa. Näistä aineksista ja paikoista hänen kirjallisuutensa syntyy. Kaikkea käsitellään vainosmaisen tyvenesti, kuljetaan mieleen kirvonneen asian tai ihmisen, paikan myötä, kehitellään asioita rauhassa.

Ensimmäisessä esseessä nimeltään ”Kulkuri” Vainonen kirjoittaa käänteen tekevästä kohtaamisestaan, kun Harry Martinsonin romaanin päähenkilö käveli eräänä päivänä hänen elämäänsä. Esseessä ”Jalanjälki hiekassa” kuljetaan Robinson Crusoen matkassa syvään toiseuden kokemuksen, kun Vainonen kirjoittaa Afrikan ja kuuman mantereen avanneen itsestään puolia, joista hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään.

Paljon Vainonen kertoo myös kävelyretkistään kotiseudullaan: palaa vanhoille ja nykyisille kotikonnuilleen, vaeltelee siellä mielensä, muistonsa ja kuvittelunsa kyydissä, Rautalammilla, Tampereen Pyynikillä, puutarhoissa ja hautausmailla. Toki Irlannin kirjallisuuden tulkki ja Seamous Heaneyn ja Swiftin suomentaja kävelee myös Dublinissa.

Oma suosikkiesseeni on ”Kirjoittajan ja lukijan kävelyretket” - aihe josta itselläkin alkaa olla havaintoja. Monissa humanistisen alan tutkimuksissa käveleminen tarjoutuu luontaiseksi metaforaksi. Esimerkiksi omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ja tutkimus on usein ystävällishenkistä kävelyä. Tähän suuntaan Vainonenkin lähtee, kehittelemään ajatusta lukemisesta kävelemisenä:

”Ei siis vain lukija kävele tekstin maailman läpi, vaan häntä ennen sinne on jättänyt joko näkymättömät tai näkyvät jalanjälkensä kirjoittaja. Eihän tekstin maailmaa edes olisi olemassa ilman kirjoittajaa. Hän on luoja, ja luodessaan hänen tarvitsee löytää asioita ja yhdistää niitä merkitykselliseksi kokonaisuudeksi.” (81.)

Vainosen ajatus on ankaran iseriläinen: tekijä viitoittaa lukijan polun. Itse en ole näin ankara ja pikemminkin taipuvainen ajattelemaan, että tekstissä on ratkaisuja, joista tekijäkään ei ole tietoinen. Kun lukijan ja tekijän maailma kohtaavat, ja syntyy yhteinen jaettu todellisuus, tuo todellisuus on vain osin ennalta tiedetty, yhtä lailla yö- kuin päiväpuolienkin todellisuutta.







Tuesday, July 29, 2014

Kuvittelemisen matkalla Vainosen kyydissä

Jyrki Vainonen:
Swiftin ovella.
Tammi, 2011.


Muutama vuosi sitten ilmestynyt Swiftin ovella oli jäänyt itseltäni huomaamatta, vaikka olen seurannut kohtuullisen aktiivisesti Jyrki Vainosen kirjallisia vaiheita ja tuotantoa. Romaani on ihana löytömatka ja avaa lukijalleen oven kokonaan uuteen maailmaan. Seikkailu kannattaa: tarina kantaa, kerronta on kiehtovan kerroksellinen, tekijän tyyli hypnoottinen.

Tarina liikkuu kahdessa ajassa, tässä päivässä ja 1700-luvulla. Molempiin aikoihin ja paikkoihin Vainonen kerrostaa aistimellisia tarinoita, kohtaamisia, henkilöhahmojen puhetta, sisäisiä ja ulkoisia tapahtumia. Kiehtovimmillaan liikutaan mielen sisällä – mutta kenen? – kursiivilla merkityissä kohdissa: ”Minusta ei ole mahdotonta, että aika olisi kerrostunut toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan” (Swiftin ovella, 20).

Päähenkilöitä on niin ikään kaksi. Lennart Beren saa tehtäväkseen saattaa päätökseen kuolleen ystävänsä kesken jääneen projektin. Mistä tahansa projektista ei kuitenkaan ole kyse, vaan äärimmäisen vaikeasta hankkeesta: hänen on siirryttävä eriskummallisessa aikakoneessa 1700-luvun Dubliniin, jossa hänestä tulee Jonathan Swiftin palvelija, nimeltään Watt.


Mystinen aikakone

Olen lukenut monenmoisista aikakoneista, mutta tällaiseen koneeseen en ole törmännyt, vaikka havaitsinkin siinä tuttuja elementtejä: asettumisen makuuasentoon kuin ruumislaudalle, horrosmaisen tunnottomuuden ja puutumisen tunteet, astumisen johonkin toiseen tilaan, siellä olemisen ja lopulta sieltä pois pääsemisen hankaluuden. Monet kirjailijat ovat kuvanneet luovaa kuvittelemisen prosessia tämän kaltaisin kuvin. Ja tästäkin Vainosen teoksessakin on kyse: sen kuvittelemisesta miten voisi kuvitella toisen, toisessa ajassa eläneen ihmisen ajatuksia ja tuntoja. Mitenkään puhki tätä ei kylläkään kuvitella, vaan teos hengittää, vaikka tarinassa liikutaankin elämän ja kuoleman rajoilla:

Olin alkanut totutella ajatukseen, että Johannes oli horrostensa aikana todella ollut Swift. Tiesin nyt omakohtaisesti, että matkoissa ei ollut kyse eläytymisestä, vaan muuttumisesta, tulemisesta toiseksi ihmiseksi. En minäkään ollut matkani aikana ollut minä, Lennart Beren, vaan Watt, Swiftin miespalvelija, sairasteleva lakeija. (Swiftin ovella, 71.)

Vainosen kirjaa ja luovaa prosessia voi selittää, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Sillä teos on jollain oudolla tavalla pysäyttävä ja antaa minulle jotakin jota en tiennyt lainkaan tarvinneeni ja joka osuu johonkin uuteen kohtaan itsessä.


Kirjallisuuden määrittelemättömyys

Käytän kirjallisuutta nykyisin myös terapeuttisiin tarkoituksiin; Vainosen teos olikin itselleni hyvä muistutus kaunokirjallisuuden kahlitsemattomasta ja määrittelemättömästä voimasta. Toki voi olla kirjallisuutta ja täsmätekstiä tiettyyn vaivaan ja murheeseen, mutta parhaimmillaan kirjallisuus koskettaa yllättävästi, osuu kohtaan jota itsessä ei tosiaan tietänyt olevankaan. Swiftin ovella avasi itseen tällaisen uuden kohdan. Siinä on kyse tunnistamisesta, jonkin sellaisen löytämisestä jota ei ole tavallaan tiennyt olevankaan – tavallaan.

Vainonen on Jonathan Swiftin tuntija ja kääntäjä, eikä ole ihme, että kirja kertoo ja sepittää katkelman tuon 1700-luvulla eläneen irlantilaiskirjailijan elämästä. Kyse on kuitenkin romaanista, jonka voi oikein hyvin lukea, vaikka Gulliverin retkien tekijä olisikin jäänyt itselle täysin vieraaksi.