Tuesday, September 10, 2013

"Jollei kukaan näe, ihminen ei ole mitään." - Tunnistamisen kokemuksesta.


Yksi lempikirjailijoistani on ruotsalainen Per Olov Enquist. Hänen kirjojensa pariin etsiydyn aina uudestaan. Hän on niitä kirjailijoita, jotka vaikuttavat kirjoissaan luovan oman omintakeisen maailmansa, mutta josta on aina kuitenkin hämmästyttävää tunnistaa ja löytää itsensä. Niin kuin tulisi kotiin.

Tunnistamisen kokemus – nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus – on ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tähän kokemukseen kirjallisuuden lukemisen merkitys kiteytyy, ja sitä suurin osa kirjallisuudesta käsittelee Sofokleesta ja Oidipuksesta alkaen.

Per Olov Enquist ilmaisee tämän kokemuksen yhdessä hienoimmista kirjoistaan Nedstörtad ängel (1985). Liisa Ryömä on suomentanut tämän unenomaisen romaanin nimellä Suistunut enkeli.

Tämä on pitkä lainaus Enquistin kirjasta, mutta se on helmi, joka ansaitsee tulla kokonaisuudessaan lainatuksi. Lainaus käsittelee tunnistamista. Kertoja kulkee sitä kohti ja sen läpi, kunnes on siinä, omissa kasvoissaan, siinä kuka on:

Kuljimme nopeasti, melkein ponnistuksetta, melkein leijuimme halki jäämaiseman, tuntui ettei mitään esteitä ollutkaan. Jalkamme tuskin koskettivat jäätä. [--] Kuljimme kovin nopeasti. Kovin painottomasti. Miten kevyesti me liikuimme. Etenimme hymyillen kuin olisimme tienneet. Eikä vain tämä suunnaton valkeus, jäälohkareen valtavuus, vaan myös tunne että me kuuluimme yhteen, että me pidimme toisistamme kovasti, että olimme oppineet kovin paljon toisiltamme. Olimme yhtäkkiä tajunneet että olimme organismi. Yhdessä pystyisimme ratkaisemaan tehtävän, sillä ainoastaan yhdessä olimme ihminen. Yhdessä me löytäisimme päämäärän, ratkaisisimme suunnattoman tehtävän. [--]

Ja äkkiä me olimme perillä. Olimme jäähaudan ääressä. [--] Minä näin heti kuka siinä oli. Hän makasi suorana selällään jäähaudassa. Se oli isä, aivan kuin siinä kuvassa. Italialaiset olivat jättäneet hänet tänne. He olivat riisuneet häneltä melkein kaikki vaatteet ja vieneet hänen muonansa, hakanneet arkun valkeaan, sinihohtoiseen, melkein läpinäkyvään jäähän ja panneet hänet siihen kun hän oli vielä elossa. Sulavesi oli jäätynyt ohueksi jääkalvoksi, mutta se oli läpikuultava, näki että hän makasi silmät auki ja katsoi suoraan ylöspäin jään himmeän kalvon läpi.

Ja Pinon sanoi: Nyt me olemme perillä. Nyt on sinun vuorosi.

Hän antoi minulle siipisulan. Se oli valkoinen, tunsin sen. Kumarruin, ja näin: niin liikkumatta oli lintu leijunut korkeuksissa että sen ääriviivat olivat syöpyneet jääkalvoon, piirtyneet jäähän. Kumarruin, hengitin jääkuoreen, ja samalla sivelin sitä sulalla. Jäälintu katosi hitaasti, kasvot tulivat esiin, se olin minä
.” (Suistunut enkeli, 117.)

Myös kirjallisuusterapeuttisen työn lähtökohtana on tunnistus. Joskus se on joku sana tai ilmaus jonka tuntee poskellaan – kuin hienoisena kutituksena. Sitä voi sitten lähteä vapaassa kirjoituksessa hengittämään esiin. Joskus esiin tulevat omat kasvot – hyllytetyt ja hyvin säilyneet, vielä aivan käyttökelpoiset.

Per Olov Enquist: Suistunut enkeli. Rakkausromaani. Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 1986. (Alk. Nedstörtad ängel, 1985)

Thursday, September 05, 2013

Elämäntapana omaelämäkerrallinen kirjoittaminen



Elämäntarinoiden kirjoittamisesta on viime aikoina tullut meillä valtavirtaa. Kaikki haluavat muistella elettyä ja kirjoittaa oman tarinansa.

Elämäntarinan kirjoittamista käsittelevää kirjallisuuttakin alkaa jo olla suomen kielellä: teoriaa, tutkimuksia, opaskirjoja, kaunokirjallisia teoksia, esseemäisiä teoksia, kaikkea mahdollista. Tätä joukkoa täydentää vasta ilmestynyt Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi, jonka Raija Rintamäki on suomentanut ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Att berättä sig själv.

Teoksen alussa tekijä kertoo suunnanneensa kirjansa ihmiselle joka haluaa kertoa elämäntarinansa, mutta opaskirjasta ei ole kyse. Lajityypiltään kirja on enemmän omaelämäkerrallinen essee. Mazzarella kirjoittaa teoksessa omalla äänellään – tai siis oikeastaan samalla äänellä, jonka olen oppinut tuntemaan hänen teoksistaan. Hän ei esiinny kirjoissaan toisten yläpuolelle asettuvana opettajana eikä viisaana ja autenttisena ajattelijana, vaan ennen kaikkea ajattelevana ja tuntevana naisihmisenä, kokeneena ja nähneenä kirjailijana, omaelämäkerrallisten tarinoiden ja anekdoottien kertojana.

Elämä sanoiksi teoksen arvo on omaelämäkertakirjailijan reflektioissa ja itsereflektioissa. Suomenruotsalainen omaelämäkerrallinen kirjailija kertoo kirjassa omasta elämäntavastaan, kirjailijan työstään ja pitämistään omaelämäkerrallisen kirjoittamisen työpajoista. Teos tiivistää hänen käsityksensä omaelämäkerrallisesta kirjoittamista ja johdattaa lukijan hänen kirjallisille lähteilleen, hänelle rakkaiden kirjailijoiden pariin: Anders Ramsay, Ingman Bergman, August Strindbert, Runar Schildt, Märta Tikkanen, Claes Andersson.

Mazzarellan kirjat ovat samalla tavalla ilmavia ja reflektiivisiä kuin jotkut Siri Hustvedtin teokset. Ihailen näiden skandinaavinaisten itsevarmuutta kirjailijana, heidän kykyään ottaa maailma, kirjallisuus ja toisten kirjat haltuun ja suodattaa lukemansa ja kokemansa omin sanoin – turhia kumartelematta, toisten sanomisia pelkäämättä.

Sanataiteena ei Elämä sanoiksi ehkä ole Merete Mazzarellan parhaimpia. Loppua kohden sanonta tuntuu liiankin huteralta, ja teos muuttuu omaelämäkerrallista teoriaa ja kirjoittamista koskevien lainausten tilkkutäkiksi. Haittaako sekään? Huonoimmillaankin ja kääntäjän suodattamanakin Mazzarella onnistuu pitämään lukijansa hyppysissään. Hänen salaisuutensa? Arkiset tarinat ja inhimillisen oloinen lause, helposti lähestyttävä eikä tippaakaan tärkeilevä.

Jos muistan oikein, olen kerran lähestynyt Mereta Mazzarellaa myös ihmisenä. Lähetin hänelle ranskalaista omaelämäkertaa käsittelevän väitöskirjani Elämät sanoissa. Harmi vain, että se on kirjoitettu suomeksi – kielellä, jota tuo lapsuudestaan asti maailmaa kiertänyt kosmopoliittinainen ei osaa eikä ryhtynyt koskaan opettelemaankaan, kuten hän kirjassaan kertoo. Hän haluaa kirjoittaa ruotsiksi, kielellä jonka kokee hallitsevansa. Ymmärrän ja hyväksyn selityksen. Samasta syystä minä kirjoitan suomeksi. Silti minua harmittaa, etten tunne tätä kirjallisuudentutkijaa, naiskirjailijaa ja omaelämäkerrallisen kulttuurin pitkäaikaista kulkijaa – vaikka asumme näin pienessä maassa ja kulttuurissa.

Merete Mazzarella,
Elämä sanoiksi.
Tammi 2013.
(Att berättä sig själv.)