Wednesday, February 19, 2014

Onko tyyli virhe?


Yksi vaikuttavampia tyyliä käsitteleviä tekstejä on Orhan Pamukin romaani Nimeni on punainen. Olen lukenut sen Tuula Kojon suomennoksena ja kirjoittanut siitä aikoinaan esseen ja mahdollisesti muutakin, mutta aina välillä palaan edelleenkin kirjasta tekemiini muistiinpanoihin.

En väheksy tyylitutkimuksen tuloksia, olen itsekin aikoinani paneutunut tyylitutkimuksen maailmaan, mutta Pamukilla on taito ilmaista asiat kiinnostavasti ja havainnollisesti. Pidän Pamukin romaania eräänlaisena tyylitutkimuksen käsikirjana, vaikka teos onkin 1500-luvun osmanisulttaanin hovimaailmaan sijoittuva historiallinen dekkariromaani - eikä mikään tutkimus.

Kaikki romaanissa liittyy kysymyksen tyylistä. Osmanisulttaanin miniatyyrimaalareiden maailmassa on tapahtunut murha, jota aletaan selvittää. Murha liittyy kuvien tekemisen tapaan - läntisen realistisen tai kohteenmukaisen kuvantekemisen tavan ja muotokuvamuodin omaksumiseen itäisessä maailmassa, jossa tuo perinne ei ole käytössä. Murhatapahtuman selvittelyssä keskeinen käsite on siten tyyli, se erityinen tapa jolla kukin miniatyristi piirtää ja maalaa. Syntyy ajatus murhaajan henkilöllisyyden selviämisestä tämän tekemien kuvien perusteella.

Mutta romaanissa murhaaja, jonka identiteettiä lukija joutuu siis koko ajan arvuuttelemaan, esittää pöyristyttävän väitteen jonka mukaan miniatyristin henkilöllisyys on sivuseikka. Hänen mukaansa taiteilijan mestaruus ja taituruus ilmenevät hänen taidossaan olla jättämättä taiteeseensa minkäänlaista jälkeä omasta persoonallisuudestaan.


[Murhaaja): ”Se mitä väitetään tyyliksi on vain virhe joka suo meille mahdollisuuden jättää persoonallinen jälki työhömme” (Pamuk, 35).

[Murhaaja]: ”Teidän ei kuitenkaan kannata yrittää yhdistää näitä kahta ääntä, sillä minulla ei ole persoonallista tyyliä eikä virhettä, joka voisi paljastaa minut. Olen sitä mieltä, että tyyli tai ylipäänsä seikka joka erottaa miniatyristin toisesta miniatyristista, on virhe; kyse ei siis ole persoonallisuudesta, kuten jotkut koppavana väittävät”. (Pamuk, 145).

Tämähän on ihan päin vastoin kuin monet ajattelevat, että siis sanoista ja kuvista, teoista ja kävelemisen tavasta, voidaan päätellä tekijä. Tämä on Buffonin ajatus ja sen jälkeen monen muun. Itse kukin ajattelemme pompöösisti että meillä on oma persoonallinen kädenjälkemme, tapamme kirjoittaa, puhua - ja että tämä tyyli erottaa meidät muista. JOtkut ajattelevat, kuten itsekin, että tällaista persoonallista tapaa voisi vieläpä jossain määrin opettaa - siis ohjata ihmisiä heidän oman itsensä ääreen.

Näiden ääripäiden välillä on vielä oma kirjonsa.

Tähän keskusteluun liittyy Suomessakin aina silloin tällöin esiin nouseva keskustelu tyylistä ja persoonallisuudesta, mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta opettaa sanataidetta ja kirjoittamista. Tähän keskusteluun saa halutessaan lisäpotkua esimerkiksi Pamukin romaanista.


Lisää aiheesta:
Päivi Kosonen, Elämisen taidosta. Esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista. Tampere University Press, 2004.