Oman tarinan kirjoittamisen tärkeydestä


Louise DeSalvo: Writing as a Way of Healing. How Telling Our Stories Transforms Our Lives.
Boston: Beacon Press, 1999/2000.

Lueskelen koko ajan hiljalleen lukemisen ja kirjoittamisen hoitavaa ja parantavaa voimaa käsittelevää kirjallisuutta – uutta ja vanhaa. Nykyään sitä ei ole ihan vähän. Hötön joukosta ei ole helppoa löytää hyvää. Mutta sitäkin on.

Louise DeSalvon Writing as a Way of Healing on hyvä (4/5) yleistajuinen tietokirja kirjoittamisen voimasta. Kirjallisuus- ja kirjoittamisterapian ammattilaiselle teos ei välttämättä anna uutta, mutta se on silti hyvä synteesi, parantavien kertomusten ja tutkimustulosten kokoelma, jonka parissa voi viihtyä ja fiilistellä, tehdä muutaman muistiinpanonkin. Voi ihastella sitäkin, kuinka hyviä tietokirjoja yhdysvaltalaiset kirjoittajat ja kustannustoimittajat tekevät: runsas aineisto, kattava lähdeluettelo!

DeSalvo kirjoittaa tutkimus- ja kokemustiedon pohjalta. Hän viittaa alan keskeisiin nimiin ja tutkimuksiin, jotka esittelee pätevästi ja miellyttävästi. Vallitsevan ymmärryksen mukaan kirjoittaminen voi hyödyttää hyvinvointiamme, voi vahvistaa toimijuuttamme ja muuttaa ajatus- ja käyttäytymismallejamme, mutta mikään parannusautomaatti se ei ole. Kirjoittaminen ylipäätään ei ole kaikkien juttu.

Hän on lukenut ja tuntee monia kirjailijoita, jotka ovat käyttäneet kirjoittamista terapeuttisessa tarkoituksessa. Ja tottahan se on. Monet kirjailijatkin kirjoittavat tutkiakseen itseään ja haavojaan. Ei sen tarvitse vähentää teoksen kaunokirjallista arvoa, kuten tiedetään. Rupesin DeSalvon havainnollisen kertomuksen kautta muistelemaan esimerkiksi Isabel Allenden Paulaa – (suomennosnimi taisi olla toinen) omaelämäkerrallista teosta, jossa Allende kertoo ajasta tyttärensä sairas- ja suruvuoteella, alkaneensa lopulta hulluksi tulemisen partaalla ajatella omaa kirjailijaksi tulemisensa tarinaa, jonka sitten punoo äidin ja tyttären tarinan lomaan.

Luin Allenden teoksen kauan kauan sitten, pidin siitä, noteerasin sen ja pidin jopa omaelämäkerrallisen kirjallisuuden lukulistalla yliopistolla. Sitten unohdin sen. Nyt DeSalvo virkisti mielikuvani tuosta teoksesta lukuisine havainnollisine yksityiskohtineen.

Hän muistutti toisestakin asiasta: omaelämäkerrallisen kirjallisuuden merkityksestä. Kirjoittaminen joka virtaa syvistä henkilökohtaisista vesistä voi olla hyödyllistä toisille: ”We understand that our greatest shocks do not separate us from humankind. Instead, through expressing ourselves, we establish our connection with others and with the world” (DeSalvo, 43). Saman ajatuksen luin 2000-luvun taitteessa jungilaisen feministin Clarissa Pinkola-Estesin Susi-kirjasta: sanataide toimii myös karttana niille, jotka tulevat meidän jälkeemme. Meillä on lupa kirjoittaa omaelämäkerrallisesti, lupa muistaa, lupa tuntea, lupa ilmaista itseämme omin sanoin, tutkia omia kipukohtiamme kirjoittamalla. Meidän ei tarvitse pyytää siihen keneltäkään lupaa. Julkaiseminen on toinen juttu.

DeSalvon fokuksessa on erityisesti traumaattiset muistot ja niihin liittyvä kipu ja tuska – pitkään vaimea ja hiljainen, mutta vähitellen, iän ja vastoinkäymisten ja menetysten myötä voimistuva. Hän näkee kirjoittamisen yhtenä keskeisenä aspektina ja mahdollisuutena elegisyyden, valittamisen, huolehtimisen, itkemisen ja väittää että englannin care-sana pohjautuu muinaisgermaaniseen karaan joka tarkoittaa valitusta. Tiedä häntä. Elegisessä kirjoittamisessa voimme kuitenkin päästä kosketuksiin oman kipumme kanssa.

Hän perustelee ajatuksiaan ja väitteitään esimerkiksi James Pennebakerin tutkimuksilla. Pennebakerin keskeinen tutkimustulos on, että on hyödyllistä kirjoittaa traumaattisista kokemuksista todesti – niin havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti kuin mahdollista – ja kirjoittaa myös tapahtumiin liittyvistä tunteista ja nykyhetken tunteista.

Kirjoittamalla saamme välimatkaa ja uutta näkökulmaa tapahtumiin sitäkin kautta, että joudumme kehystämään tapahtumat uudestaan – katsomaan sitä uusin silmin, tulevan lukijan silmin – olipa tuo lukija sitten kirjoittaja itse tai joku toinen ihminen. Kaikkein kipeimmät muistot on DeSalvon mukaan kuitenkin syytä kirjoittaa jonkun toisen kanssa – terapeutin tai ryhmän tuella. Ehkä tämä on hyvä yleisohje!


Comments

Popular posts from this blog

Myöhäismodernin elämän aakkoset

Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani