Muistoja amerikkalaisen unelman ajoilta

Steven Schrader
Se minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista.
Suomentanut Aleksi Milonoff.
Helsinki: LURRA Editions, 2016.
(Orig. What We Deserved – Stories from New York Life.)
(252 s.)


Kesäkuun alussa minua odotti kotona pieni kirjapaketti. Avasin kuoret. En tiennyt mitä odottaa. Sisällä oli LURRAn kirja. Olen jo alkanut erottaa heidän siniset ja harmaat kantensa, hivenen ankean oloiset, oudossa ristiriidassa niiden sisällä olevien sanataideteosten kanssa. Sellaiseksi tämäkin paljastui, hienon omaperäiseksi omaelämäkerralliseksi teokseksi – vähän sivussa kirjallisen valtavirran kohinasta.

Steven Schraderista en ollut aiemmin kuullutkaan. Luin kansiliepeen esittelyt ja googlailinkin vähän tutustuakseni tapaukseen. Se vähäinen tieto mitä löysin – amerikanjuutalainen vuonna 1935 syntynyt, New Yorkissa asuva kirjailija – vastasi täydelleen lukemaani teosta: kertomuksia New Yorkista.

Nyt Schrader on myötävirrassa, kirjoittaa muodikkaan omaelämäkerrallisesti. Teoksessaan Se minkä ansaitsimme hän kertoo pieniä kertomuksia, anekdootteja elämästään New Yorkissa – lapsuudestaan, nuoruudestaan ja kasvustaan luovan kirjoittamisen opettajaksi ja kirjailijaksi. Omassa mielessäni kokonaisuus jäsentyy toisaalta pojan itsenäistymiskertomukseksi ja kirjailijaksi tulemiseksi, toisaalta amerikkalaisen yhteiskunnan muutoksesta kertovaksi kirjaksi.

Schraderin isä on menestyvä puolanjuutalainen vaatealan yrittäjä, äiti amerikkalaisesta yhteiskunnasta omaan maailmaansa vetäytynyt hahmo, joka onnistuu lopulta kuolemaan. Stevenin maailma koostuu New Yorkin paremmista juutalaiskortteleista ensin Washington Heightissa ja myöhemmin Central Park Westissa, sen kouluista ja kaduista, nahistelusta ison veljen kanssa, näpistelyistä ja poikien jutuista, lopulta kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta jonka pariin hän voi vetäytyä. Schrader kuvaa lapsuuden ja nuoruuden elämäänsä irrallaan ja tietämättömänä muusta maailmasta. Esimerkiksi Franklin Rooseveltin kuolemasta kertoessaan hän kirjoittaa vihanneensa saksalaisia, ”mutta en siksi, että he tappoivat sukulaisiani – siitä perheeni ei ollut kertonut mitään – vaan siksi, että he olivat vihollisiamme ja puhuivat sotaelokuvissa huvittavalla korostuksella” (38).



Vähäeleinen nostalgia

Kertojan katse on retrospektiivinen. Vanhemmat ovat kuolleet – lopultakin siis aivan normaalisti – ja New York elää elämäänsä. Mutta mennyttä ovat kiinalaisen pesulan ajat, lauantaiset päiväleffat ja leffan jälkeiset jäätelöt, Kurzmannin karkkikauppa Fort Washington Streetin kulmassa. Schraderin omaelämäkerrallisten tarinoiden viehätys tulee kerrotun pienimuotoisuudesta ja viattomasta arkisuudesta, tavallisten kokoisten kokemusten kertomisesta vähäeleisesti, tunteita alleviivaamatta, epäsentimentaalisesti.

Schraderin tyyli on vähäeleistä ja tuo mieleen Woody Allenin elokuvista tutun itseironisen ja satiirisen tavan tarkastella rakastettua kohdetta, New Yorkia, vähän etäältä. Mutta toki ihailuun on aihetta. Onhan New York tuottanut sotien jälkeen juuri tuollaista, omanlaatuistaan ja viehkeää american-dream -elämää. Ja siitähän Schraderkin osaltaan kertoo: tarkoitetusta elämästään Amerikan mahdollisuuksien nousujohteessa. Vaatebisneksessä menestynyt puolanjuutalaista sukua oleva isä kasvattaa pojasta näköistään menestyjää yrittäjää. Poika pannaan piano- ja tanssikouluun, ja hänestä maalataan muotokuva.

Poika lähtee kuitenkin omaan suuntaansa – irtautuu bisneksen ja tapauskonnon harjoittamisesta – kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Ensimmäinen novelli julkaistaan New Yorkin yliopiston kirjallisuuslehdessä, ja poika lukee sen käskystä ääneen isälleen ja tämän pokerikavereille. Steven liikkuu New Yorkin juutalaiskirjailijapiireissä, samoissa joissa liikkuu myös Philip Rothin ja Bernard Malamudin kaltaisia myöhemmin suuriksi luokiteltuja kirjailijoita. Hän ilmoittautuu City Collegeen ja alkaa opiskella luovaa kirjoittamista, kirjoittaa omanlaisiaan aamusivuja ja onnistuu lopulta löytämään kirjoitusmenetelmänsä, jolla luultavasti tämäkin teos on kirjoitettu, tunteisiin kytkettynä.

Tämä ei ole fiktiota: amerikkalainen unelma on historiaa. Mutta on hienoa että joku kertoo sen sisältä – hyvässä uskossa. Siksi Schraderin kertomukset liikuttavat. Useimmiten ne herättävät naurahduksen, naurun, epäuskoisen päänpudistuksen. Nostalgisen halun mennä taaksepäin, kaivautua takaisin menneisyyteen: länsimaiseen hyvinvointiin ja jatkuvaan kasvuun. Mutta aika on nuoli, joka kiitää eteenpäin - ja sen mukana meidänkin on pysyttävä.





Comments

Popular posts from this blog

Myöhäismodernin elämän aakkoset

Kissa Murr seikkailee kotisivuillani